Kurulaiset ovat päivällispöydässä. Isä ja äiti istuvat, poika ja tytär seisovat. Isän tarina äidille on kesken, ja huomatessaan että vieras on joku Kruusimäkeläinen, ottaa äiti tervehdyksen vastaan kuin kuuntelija, samalla kun isä jatkaa keskeytymättömästi aivankuin puhuja:
"Hyvä mies, pidä huolta siitä, mitä päästelet suustasi — pidä silmäsi aina auki, kenen edessä seisotkin! Sen joka on toisen kerjäläisenä, ei kannata nostaa kupuaan pystyyn ja levitellä jalkojaan. Kylläpä olisi, jos jokainen kaukalonnuolija voisi tarttua kärsääsi! Sulla voi olla kymmenesti oikeus, mutta jumala on luonut suun päähäsi eikä leukoja! — —- Niin, minä olin kerran lannansyöjä — se on totta, enkä minä sitä salaa — mutta se, mitä on ollut, ei merkitse mitään, vaan se mitä on! Mutta sinä, rakas veli, olet omastasi niin kaukana, ettei sinun parane enää käydä tupasikaan takana — sinulla ei ole kuitenkaan sinne mitään viemistä!"
Ensin tyrskii tytär, sitten tyrskii poika, mutta emäntä jää totiseksi. Hänen soikeissa kasvoissaan, joissa on vieläkin joitakin syksyisen punan laikkoja jäännöksenä entisestä kauneudesta, liikahtaa ainoastaan joku kurttu silmäkulmien kohdalla, kun hän kääntää silmänsä lusikasta oveen päin. Mutta Prillup virkkaa:
"Kas vain! Millaiselle tollikolle sinä olet sillätavoin sanonut?"
Kurun isäntä syö hetken aikaa, jutustaa riidan lopun happamasti hymyillen ja vasta sitten puuttuu yli olan puhumaan vieraalle sanoen tollon nimen, joka ei tällä kertaa ole kukaan Kruusimäen kuudennusmiehistä eikä mökkiläisistä, vaan muuan kunnan ainoan varsinaisen kylän talollinen, eikä kaikkein köyhinkään. Nimen kuullessaan kohauttaa Prillup olkapäitään ja hänen poskikarvoilleen leviää puoleksi peittynyt hohde.
"Niin, etkös sinä mies olisi saanut itsellesi koota varoja — sinun olisi sopinut, — mihinkä se kullankarvainen savi ja se lumenkarvainen puuro jäävät!"
Jaan syö jälleen. Pöydällä on hernekeittoa ja sianlihaa. Hän leikkaa vieteripäisellä veitsellä valkeata, yököttävää läskiä ja työntää palaset veitsenkärjen ja peukalonsa välissä suuhunsa, jonka ympäryskin kiiltää jo lavealta. Aina vieraan tulosta asti näyttää hänelle liha erikoisesti maistuvan, sillä maiskuttaminen on huomattavasti enentynyt ja kasvojen ilme on muuttunut paljon makeammaksi. Ja hikipisarat hänen pienehköllä penninpyöreällä päälaellaan hymyilevät.
"On, mitä on", — pureskellessaan — "ja Jumala itse tietää, mitä hän kullekin jakaa — — enkä minä sitä valita, mitä minun osakseni on uskottu, itse kyllä en makeita maista" — puoleksi huokaisten — "mutta ehkä lapset joskus saavat parempaakin — —"
"Käy peremmälle, Tönu, ja paina puuta," kehoittaa emännän soinnuton ääni väliin.
Kuru katsoo leuka kiiltäen ensimmäistä kertaa suoraan vasten naamaa vieraaseen.