"Niinpä luulen!" nauraa Prillup kurauttaen. "Ja on vielä lisäksi herra: katsoo kädet housuntaskussa, kuinka palkkalaiset tekevät työtä. — Mutta ei hän ole ainoa, keitä tiedän. Erään Martti-nimisen pojan kanssa palvelimme alakylässä naapureina ennenkuin isä kuoli. Häh, piru vieköön — tämä käy ikäväksi! sylkäisee tämä eräänä iltana. Parempi että varastan jonkun hevosen tai etsin naisrievun, jolla on jotakin sukansääressä. Ja Yrjönpäivänä vyöttääkin itsensä. En tosin tiedä montako hevosta hän varasti, ennenkuin jostakin sukansäärestä löysi akkarievun, mutta samainen Martti pitää jo kauan sitten ravintolaa Paldeskissa, ja kelpo vatsa roikkuu hänen etupuolellaan, mutta katsos, Tönu kykkii isänsä paikalla Prillupilla, ja kykkii siinä parastaikaakin. Tönu ottaa vauhtia, mutta ei hän silti hyppää."
"Sinun nokkasikin ottaa vauhtia, ikäänkuin tahtoisi hypätä taivaaseen, mutta putoaakin heti tylppänä huulelle. Ja nuorikko sivelee tulitikkulaatikolla Tönun nenänalusta."
"Vaikkapa menisi kauemmaksikin, ei kukaan kiellä" — puhuja ei innoissaan huomaakaan kosketusta, voisihan kenties tässäkin jo jotakin alkaa, (vuokrapäivien kanssa tulisi toimeen, eikä palkkatyöstä mitään saa) — jos vain olisi verissä sitä alkajaa tai ottajaa. Niinkuin vanha Simu-Jiiri Joagulla joen tuolla puolen. Oli Tapulla kuudennusmiehenä niinkuin minäkin. Kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten ryhtyy keinottelemaan omenilla ja marjoilla: ensin, vähäisen, myi niitä pyhäpäivisin kirkolla ja jonakuna päivänä kaupungin torilla niinpaljon kuin saa yhdestä moision puutarhasta. Mutta sitten vuokraa kaksi ja kolme ja useampiakin puutarhoja ja alkaa vedättää niitä Pietariin ja sen jälkeen ostaa vielä perunoita ja munia ja yhä vie kaikki Pietariin, ja nyt on ukko-pahasessa kaunis ostotalo rautatien vieressä ja siellä hän keinottelee edelleenkin — kuin mikäkin pomo.
"Etkö sinä ole kateellinen?"
Mari on nyt ottanut tupakkakukkaron leikkikalukseen ja heiluttaa sitä nauhasta sormissaan.
"Mitäpä sitä kadekaan — mutta saahan sitä puhua. Kysyt, uskonko isää vai äitiä. Uskon isää siinä, että minusta ei saa lähtijää eikä ottajaa, mutta voihan äitikin olla oikeassa — voi tulla jotakin itsestään, jos niin on sallittu —"
"Suuhunko lentämällä ehkä?"
"Minusta nähden voi suuhunkin lentää, mutta ei niin, että katsos, tässä minä olen, nyt voit minut ottaa, sillä sinulle minut annettiin. Ei se tavallisesti putoa niin pilvistä kuin kirkonkylän kainalosauvaräätälille, jota oikeus etsi ja jolta kyseli, että miksi sinä et tule perimään kolmea tuhattasi, minkä sulle muuan tuntematon sukulainen Krimmistä tai Kaukaasiasta on jättänyt perinnöksi, — voihan se tulla toisellakin tavalla, niin että akkunasta sen ensin näet ja lasket sen kauniisti ovesta sisään — —"
"Mutta äiti käski sinun rukoilla Jumalata — oletkos rukoillut?"
Prillupin suu jää auki, hänen ruskeat silmänsä irtaantuvat laesta, kääntyvät katsomaan heiluvaa tupakkakukkaroa ja jäävät sitten luomien ja ripsien peittoon. Vasta hetken kuluttua tokaisee hän: