Hän istui siinä pari minuuttia levätessään, kiersi sitten muutamin tarpeettomin pyörähdyksin permannon yli seisottuakseen viimeksi kädet syvällä housujen taskussa milloin minkin ikkunan eteen ikäänkuin tutkiakseen ruutujen kirkkautta.
Viereisessä työhuoneessa oli hiljaista.
Siis sekin ehkä oli jo valmis?
Hän painoi ovenripaa ja katsoi: oli.
Siinä siivessä ei ollut useampia huoneita; toiset kaksi hänen neljästä huoneestaan olivat pienen eteisen toisella puolella.
Mikä Mari? — Hän kääntyi takaisin, pani eteiseen vievän oven auki ja kuunteli. Kyökkipiika kolisteli jälleen keittiössä. Muuta ei kuulunut. Kremer astui senjälkeen eteiseen ja raotti vastapäistä ovea. Ja — salissa oli joku, ja se joku vihelteli.
Kun vanhaherra ilmestyi saliin — miksi ei hän katsoisi, kuka Kain asemesta pesi hänen akkunoitaan? — tunsi hän puvun erivärisyydestä huolimatta jo ovelta Prillupin pihassa näkemänsä laiskan naisen — jo ennen, ennenkuin näki tämän pään ja kaulan, mitkä akkunan ristipuu varjosti. Siinä nimittäin, miten ketteräluinen nuorikko istui ikkunan laudalla ja työskentelevän käden varassa piti kiinni yläruumistaan ja liikutti sitä, oli Kremeristä jotain epämääräisen tuttua ja Prillupin nurmikkoa muistuttavaa.
Välimaankaan ei Mari kuullut herran tuloa, sillä hän vihelsi rauhallisesti edelleen, aivan itsekseen ja heikosti, mutta taidolla, mikä todisti harjaantumista. Kremerin herran harmaankirjavat viikset riippuivat senvuoksi hiukan neuvottomina alaspäin, ennenkuin hän astuessaan lähemmäksi rohkeni huomauttaa itsestään.
"Nooh", alkoi hän sitten, kädet lomittain ristiluulla, "minulla näkyy jo olevan uusi akkunanpesijä. Mistä tämä siis tulee?"
Nuorikko veti päänsä verkkaan sisäpuolelle eikä kiirehtinyt vastaamaankaan. Vastata hän kyllä tällä kertaa tahtoi, sen voi hänen kasvoistaan nähdä, mutta oli kuin pitäisi hänen saada vastauksensa esiin kaukaa muiden ajatusten takaa. Kremerin mielestä oli kuin katsoisivat hänen silmänsä kieroon tenhoten sisäänpäin kääntyneellä ilmeellään.