"Päits — vaolle: — Pugal — vaolle! — — kas niin — Päits! — Kas niin Pugal! — — Pugal — Päits! Päits — Pugal!" Ja vielä kovemmin raikui Punusta ja Mustasta, Kirjusta ja Kyytöstä, ja sekaan sateli piiskan läiskettä ja jokunen harvinainen piru ja perkele.
Tämän kyntöpastoraalin virkistävällä säestyksellä ehtii Mäenkylän herra kotiin, kuitenkin hiukan väsyneenä, ja tuntien hämärästi, ettei ollut täysin tyytyväinen itseensä.
Illalla tuli pehtoori jollekin selonteolle, ja Kremer aikoi jutun loputtua kysäistä jotakin Prillupin pihassa olleesta äänettömästä naisesta, kun samassa asia tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä ja hän antoi vaikenemisella Raametille lähtömerkin.
Hän oli jo vuoteessa, kun hänelle muitten ajatusten lomassa pisti mieleen, että Tönu Prillup oli ollut niitä, jotka Yrjönpäivänä olivat jääneet hänelle ruplan velkaa. Se oli valitettavasti niin usein toistuva ilmiö, että hän heidän anteeksipyyntöperusteluihinsa tottuneena vain puolin korvin kuunteli niitä. Mutta eikös Prillup juuri ollut sama, joka oli sillä kerralla sopertanut hautajaisista, vaimon hautajaisista? — Siis ehkä se muori oli —? Mutta Yrjönpäivästä ei ollut kulunut kuin kolme viikkoa eikä hän ollut lausunut sanaakaan häämenoista. — Tai oliko se Kiilaste Rein, joka oli puhunut vaimon kuolemasta, ja Tönu sittenkin sopertanut hautajaisten sijasta häistä? Leenu olisi voinut jo syksyn tai pitkän talven kuluessa — — Mutta — ja herra von Kremer tempasi peitteen korvilleen — mitäpä se häneen kuului?
Kuitenkin tuikahti hänen hämärtyvään mieleensä ennen nukahtamista vielä: Mutta Prillupin lapset nimittivät tätä Mariksi. — — Ja lopuksi hymähtäen jo silmät ummessa ja suu avautuneena kuorsaukseen: Hassunkuriset hiukset! Takkuiset — kuin huopa ja turpeen tuhan väri — pääh! — —
Pannessaan seuraavana aamuna kätensä portin hakaan pysähtyi Kremer neuvottelua pitämään: "Minnekä siis tänään? Taasko karjakartanolle? — Hm, voisihan mennä Kruusimäellekin päin katsomaan kuinka pitkälle miehet ovat ehtineet aamiaiseen mennessä kyntää!" — Ja Kremer kulki Kruusimäelle päin, katseli kyntöä isännän iloin ja tuli mökkien kautta eilistä pellon polkua jälleen takaisin. Katseen sattuessa Prillupin pihaan, näkyi siellä ainoastaan molemmat pienet "pässinpäät", jotka istuivat aidan aukossa keritsimillä koiraa keriten. He olivat toinen penistä kiinni pitäessään toinen keritsimiä käyttäessään niin kiireisessä työssä, ettei kumpaiseltakaan liiennyt katsetta ohimenijään. Mutta pirtistä kuului avonaisesta akkunasta kangaspuiden läiske, akkuna vain oli niin pieni, ettei voinut nähdä, kuka sukkulaa heitti.
Ilma oli sinä päivänä niin autereinen, että pirran säännöllinen loks — loks! etenevän korviin vielä pitkän matkan päähänkin kuului; vieläpä tuntui Kremeristä, että hän kuuli sen huoneessakin. Hän astui sänkykamariin, avasi akkunan ja jäi katselemaan — ikäänkuin kyntöä tarkaten — sinnepäin, missä suuri perhostoukka ryömi pellonpiennarta pitkin.
Parina seuraavana päivänä valui kylmää sadetta virtanaan, niin että vanhaherra ei päässyt kävelylle. Ensimmäisen päivän sai hän kulumaan kuljeskellen sinne tänne ja haukotellen, mutta toisena alkoi hän jo noitua, vieläpä kiroillakin, mikä muuten ei ollut hänen tapojaan. Kolmantena aamuna vielä pilvitteli ja sataa tihutti, tuli sadepuuskakin, mutta se ei enää pelottanut kärsimätöntä, oikean lantion ja vasemman nilkkaluun tuskallisesta repimisestä huolimatta. Ja niinpä ohjasi askeleensa Kremerin herra, korkeat kalossit jalassa ja sadetakki yllä, portille ja portista neuvotteluja pitämättä ulos ja suoraa päätä karjakartanolle, mistä käy selville, ettei sateinenkaan ilma ole vailla omia järkeviä puoliansa.
"Voih", sanoi kyökkipiika Fillemine Fahtrik, Kremerin yksinpalvelija, hänen oman nimityksensä mukaan Mäenkylän "firtin" emännöitsijä, kun herra parin tunnin perästä tuli takaisin, "herra on jo kotona ja Mari ei ole vielä saanut akkunoita falmiiksi! — Sanoin sille kyllä, että koeta olla fiksu, mutta ne ovat kaikki niin hitaita — niin hirveän hitaita!"
Herra von Kremer vastasi kärsivällisesti mumisten ja vapautti itsensä gummitakista ja päällyskengistä, mikä neitsyt Filleminelta, jonka ruumis oli taipuvainen levenemään ja lainehtimaan, ei juuri käynyt huristen. Mikähän Mari? ajatteli hän samalla, sillä akkunat ja lattiat pesi tavallisesti paimenen Kai. Mutta hän ei kysellyt, vaan astui eteisestä palvelijan avatessa ovea lähimpään huoneeseen, missä työ nähtävästi oli juuri loppunut.