Kaikki kolme näkivät yhtäkkiä herran, jota koiranturrikka alkoi haukkua, ja väittely taukosi.
"Oletko siis talon ihmisiä?" kysyi Kremer, astuen likemmäksi, omalla hyvällä viron kielellään, josta ei suinkaan puuttunut sointuvaa, talonpoikaisen leveätä soreutta.
Nainen katsoi häntä rauhallisesti silmiin, mutta ei vastannut. Kremer odotti.
"No, miksi et puhu?"
Häntä tarkastettiin lakinlipasta saappaisiin asti, mutta suut eivät auenneet. Peukaloisen munat pani nuorikko hellästi pesään takaisin.
Tyhmä hän ei ole, ajatteli Ulrik naisen kovan katseen ollessa suunnattuna häneen, hän tunsi poskiaan kuumottavan. Hän tepasteli hiukan uutta tiedustelua muovaillakseen, mutta arveli sitten paremmaksi kääntyä lasten puoleen.
"Asuuko Mari teillä?"
He seisoivat nyt kolmittain rivissä hänen edessään, nainen vatsa, poika ja tyttö selkä vasten aitaa, kaikilla nenät pystyssä. Hänen kysyessään vilkaisivat pienemmät suurempaan, ja kun tämän suu jäi kiinni, vain suupielet huomattavasti värähtivät, niin oli näittenkin vastauksena vahingoniloinen vaikeneminen. Molempien nenänalukset paistoivat märkinä.
"Pässinpäät!" mumisee herra von Kremer, mutta vasta käännettyään heille selkänsä.
Tiellä, jopa muutaman kymmenen askeleen perästä, olisi hän heti voinut saada perusteellisen selvän hämäräperäisestä Marista, jos hän olisi vielä ollut utelias. Kyntömiehet olivat työssään ehtineet pähkinäpuumetsikön äärestä Kruusimäelle, pellolle, jonka joukossa oli myöskin Prillupin Tönu. Hän käänsi herran lähetessä parastaikaa aatraa, kun toiset vaollaan kulkivat jo ylöspäin. Mutta Kremer otti hänen tervehdyksensä vastaan häntä pysähdyttämättä; jokin, josta hän ei itse ollut selvillä, pidätti häntä tutkimasta asiaa. Pian kajahteli hänen korvaansa selän takaa Prillupin tummalta kumiseva ääni: