"Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä", sanoi kouluneiti.
"Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta täytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta kiusannut." — — —
"Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi tullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä."
"Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin itsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne, neiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää anteeksi palvelustytöltä!"
"Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni tulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä vääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja samalla kehittää hänen luonnettaan."
"Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä kohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon tuntoa", huudahti paronitar terävästi. "Olisin ollut tyytyväinen, jos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta vallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön — mutta anteeksipyytämisen vaatimus on liiallista. — — — Niinkuin sanottu, neiti Marchand — välttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte rankaisemisen minun asiakseni." — — —
Hän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen huoneeseen —. Neiti Marchand sai mennä!
Juliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan huoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada kehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että jokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa, alkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet laimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta työtä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle päätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen hänen omalleen — niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua. Tämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja sitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen päätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut kantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti koittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli käyvä.
Mutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin tulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän tällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä eteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä tiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta pian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut ihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta muuta.
Eräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän lähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin jäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien vieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan silmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli päättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia. Nythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja asukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä varmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi heiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina suostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet jalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen suurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista, puhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa — neiti Marchand tietysti Adan ja Raimundin tulkitsemisen avulla — ja joivat janoonsa talonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan perheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät pian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin. Tuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen kuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi siellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli häneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten kulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli palvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona hänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin hökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet seisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies jokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan ja Raimundin välityksellä.