"Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!" huudahti neiti Marchand kotimatkalla. "En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy tuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä tapa."
"Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!" sanoi Ada ylenkatseellisesti.
"Elävät tuvassa? Minkätähden?"
"Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä."
Juliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään puhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen silmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut virolaisen talonpojan asunnoista.
Mutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen kylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi niin.
Ada oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti Marchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar antoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet, joilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan. Sitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat kuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse oikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni.
"Neiti Marchand", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui edes takaisin lattialla. "Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa kylän majoissa."
"Niin olen, herra paroni."
"Se oli hyvin ajattelematonta!"