Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista, kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni kuului:
"Herbert!"
"Mitä, äiti!"
Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.
"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?"
"Mikä niin, äiti?"
"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän
Herbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!"
"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani."
"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa houkutella itseäsi pois toisten seurasta."
"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan puoleen.