"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät, mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja vastenmielisiä vaikutuksia."
"Sen ymmärrän", vakuutti Juliette.
"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata ihmistä, joka häntä miellyttää — kerrassaan miellyttää."
"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden mukaan, joita olemme maailmassa havainneet."
"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä mitä havaitsemme."
"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen, ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?"
"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen sovittaa ihannekuvaansa?"
"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut."
"Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan ja hän joutui hämilleen.
"Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni — ei, vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt — — —"