Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat eivät olleet myöskään paljon oppineempia.
Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä, toinen toista merkille pantavaa.
"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta", lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan laajuuden ja koon.
Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin alusta ja lopusta.
"Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri.
"Mitä puhut — tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla: Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan nimessä." — — —
"Niin — nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä mitä tahtovat!"
"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä.
"Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä valtakunnan senaatista annettu käsky!"
"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina viimeksi alla!"