Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla kiitollinen.
Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman, joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.
Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat toiset miehet allapäin kylää kohti.
Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään, joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.
Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä saadakseen edes jotakin vatsaansa.
Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.
Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja kuoppaista tietä myöten eteenpäin.
"Mikä nyt neuvoksi — teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat he.
"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti kunnan mies.
"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin."