"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme sanaa!"
Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:
"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle.
Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa."
He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.
Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen luoksensa ja huusi kovemmin:
"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!"
Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki, että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.
Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.
"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait vitsoja?"
"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!"