"Minkätähden vouti sinua löi?"
"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet — olin hyvin väsynyt."
Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut nukkumatta työssä.
Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. — — — Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.
Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset, silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.
Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.
"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä äänellä.
Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti neiti Marchandin sydämmen sykkimästä.
Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.
Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.