Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten kuninkaaksi. — — —
3.
HUNTAUGUN MIINA.
Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä joku tulensilmä läpi synkän pimeyden.
Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa, tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi onneksi tarvitse hevosta ajaa — sen vei poika jo kotiin.
Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan. Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee siinä eteenpäin.
Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule mitään, astuvat he hetken äänettöminä.
"Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.
"Mitä sinä tahdot?"
"Olet mies, Päärn!"