"Miehet," sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, "nyt tiedämme, ettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää kaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi haagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät vitsoista, jos täytätte moision käskyt."
"Etkö sinä sitten kotiin tule?" kysyivät toiset.
"En tule," vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei hän ollut tehnyt uutta päätöstä. "Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän papilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän kanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan! Jos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!"
Tehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin Oton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle kädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti vaijeten Mahtraan päin.
"Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun tähteni olko murheissaan!" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi sitten puiden ja pensasten taakse.
Hän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan rajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra, jonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä niinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi sielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän edelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on oikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon.
Mutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut uuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja huojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä ei annettu heille — — —. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision omistaja — hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä tietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan uskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä, ilmottaa sen keisarille.
Niinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin syystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka häntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja poissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg Mahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta.
Jouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan Madisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin ystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he etäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti. Ants aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; "oikeusherra, jonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut takaisin", ajatteli Ants.
Hän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin läähättävällä hevosella pihaan. "Onko Sepän Ants täällä?"