Neiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi häntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen takimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei ollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa. Juliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen kääntyi virkatoverinsa puoleen.
"Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään. Tahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. — — — Puhunhan teidän kanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin kauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa virassa. — Tahdotteko?"
Herra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko, naisekas puna.
"Mielelläni", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen.
"Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne", alkoi Juliette, kun he hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten kohdalle, "minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut uudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä suoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?"
"Pidän kyllä."
"Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?"
"Epäilemättä."
"Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?"
"Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona vasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole vielä oppinut tuntemaan."