"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan.
— — — Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?"
"Ja minkä?"
"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille miehelle isänsä talo takaisin!"
"Isäni on kovin sitä vastaan."
"Minkätähden?"
"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä — — —."
"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne? Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut."
"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle 'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa antaa talon — jos mahdollista isänsä paikan. — — — Mutta luvatkaa, että lähden raittiiseen ilmaan. — — — Päätäni kivistää, sydäntäni ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja tuomittu kuin tänään."
"Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette.
"Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!"