Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.
Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa. Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin, kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.
Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli omatekoinen ase kädessä — seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä — jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan, josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri, mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet, pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi. Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät, jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.
Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä, ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.
Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää. Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.
Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki, oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä. Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet, rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä, eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen, toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia, kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.
Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat, eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä, Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, — painoi sitten kädellään vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä kostuvan. Koetti ja koetti kädellään — veti kämmenensä pois ja katsoi — verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui maahan ja pyörtyi. — —
Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.
Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui — ainoa virolainen sotajoukossa — on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.
Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen. Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty pahasti haavottuneena maasta.