Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.
Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.
Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia. Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.
Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana. Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä. Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna, hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun sotaväen perässä. — — —
Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut. Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli. Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään lävistänyt.
Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä; näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan huomannut pakenevaa sotamiestä.
"Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti seivästään.
Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:
"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!"
Pyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. —