"Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.
Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat vielä pystyssä, mutta horjuivat — horjuivat ja vajosivat hervottomin polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi — sekavasti, epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän lankesi maahan.
Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi sitten kaikki heikommat äänet. — — —
Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle, toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka; niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon. Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita. Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla, kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle. — — —
Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa. Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä, joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.
"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan. "Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta! Meitä surmataan — surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!"
Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.
Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat pakosalle lähteneet.
Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta. Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.
Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn, että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta, juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista jälleen maahan.