Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun, pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna. Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta, pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä Tallinnaan.
Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon, vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi vihan puuskassa oli sitä uhannut.
Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista asukkaista. Miehet, naiset, lapset — jopa sairaatkin oleskelivat metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä vapautti hänet epäluuloista.
Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.
Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman kauhua.
Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan. Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi likistivät, siitä ei kukaan välittänyt — hehän olivat talonpoikia, vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.
Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa. Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen muistavat! — — —
Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa — onhan hän syyllinen! Että haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää. Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.
Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu, joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt olevan talonpoikien ystävä. — — —
Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet, joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki, paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä. Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan puutetta — yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!