Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.
Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.
Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.
Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti, että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa, mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman elämänsä.
Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.
Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. — Jyri oli nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa surmannut kapteenin ja hänen hevosensa — sen salaisuuden vei Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.
Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt, ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä — moision aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!
Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton: joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli sairaala haavottuneille.
Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.
Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli. Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.