Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. — — —
Sitten seurasi ero.
Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran, nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. — — —
Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta. Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat — he juoksivat vielä itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma tielle seisomaan — liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.
27.
JULIETTEN VIIMEINEN PYYNTÖ.
Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä — vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.
Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta. Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt, että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin kaksikymmentä viisi — mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt ei kannattanut suutaankaan kuluttaa!
Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää — huolimatta tämän kummallisesta naurusta — että vääryys on aina vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta jättää asia sillensä.
Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen — hän itse ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.