Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.
"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti esimiestään vastaan väkivaltaa."
"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana esimiehiänne vastaan?…"
"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua samoin rangaissut."
"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi paljon huojentanut teidän rangaistustanne."
"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat."
Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat. Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota, rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.
"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään! Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle äidille heidän poikansa?"
Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä, olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.
"Te itkette, Juliette?"