Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä neitoa.
"Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui, ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset, sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat nyt mieleeni — nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena, ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa. Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen sydäntä ja sentähden itken."
Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.
Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä, ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.
"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta — tämä on minun viimeinen pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä, että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu teistä vaikealta — ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään, pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui Miinalle ja Maille:
"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja suutelivat väkisin niitä — — —
Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin, joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään marssivan.
Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä, katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa ulos akkunasta.
"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen.
Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.