Äiti ja poika katsovat taakseen.
"Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu.
Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee — sitä että hän, tuo suuri tukeva poika on saanut vitsoja. — — "Äiti, anna nyt jo kerrankin paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää selkäänsä tytön silmiltä.
Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän, kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty ihmisen iholle.
"Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat purreet!"
"Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen tiesit?"
Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa piiskaa sattuu siihen.
"Äiti, tuo paita tänne!"
Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni.
Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.
Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön — hän yhä vielä tuntee lapsellista häpeää — on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta, joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras etempänä.