"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä, paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?"
"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti. "Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa."
"Miten niin ei kannattanut?"
"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä."
"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä tein työtä!"
"Työtä?"
Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä. Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi leppeästi:
"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa, varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja voimalla, muuten olemme pahassa pulassa."
"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla."
Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille. Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli suurella mielenkiinnolla.