"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni ennenkun nosti vettä silmilleen.
Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.
"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet asetukset' ja 'helpotukset!'"
"Uudet asetukset — helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin — aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja — helpotuksia sielläkin jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha Tohver, toisinaan helpotuksia?"
"En, herra paroni!"
"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?"
"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!"
Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin hankkinut 'helpotuksia' — sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.
Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat, joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti nuorta herraa. — — —
Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa. Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista mattoa myöten.