Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.
"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi.
"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."
Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.
Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä. Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa viettänyt.
Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin. Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.
"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni, pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.
"Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista toivotaan hyväntahtoista isäntää."
"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver oli pulassa, — mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!
"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan."