"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.
Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi hänen ensimmäinen sanansa:
"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!"
Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.
Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla, näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti tunsi.
Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle. Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan, sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.
Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla. Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa. Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin, Winterin jäädä.
"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.
"Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan vartalonsa.
"Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille nousten pettää veljeä.