"No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!" kuului varovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta.
"Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta", lisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä.
"Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!" arveli joku vielä joukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista naurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita kupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen.
Kubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki olivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin varovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen vihaansa syynalaisen niskaan:
"Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?" karjui hän. "Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön? Mitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus mennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää? Eikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä! Mutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran käskyä ja panen laiskalle jalat alle! — — — Vastaa, niskottelija, mitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?"
Vastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa ylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi hän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen joukosta. — — —
Kubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa kävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä kädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei ainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja tekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä. He vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen liiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi sentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen työmies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta sitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja johtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut käsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin hekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun rankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja heilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän tuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä sellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät häntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä aikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan välttämättömäksi.
"Noh, mitä te odotatte siellä vielä?" huutaa hän samassa. "Tytöt, eikös vouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko kyntämään?"
Ja vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat lähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset.
Sen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa ainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka häntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua ja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja vaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja. Hänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin, jota hyvä vouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut asiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään.