"Maksavat kyllä neiti, työllään maksavat he veron."
"Eikö rahalla?"
"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi moision työt?"
"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan — onko heillä tuon veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa huonoon kuntoon?"
"On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen kuin nyt. — — Mutta — älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn — minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?"
Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta näkökannaltaan ajatella.
"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin", vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa! Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin kaikkia teidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni, kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä halveksitaan — sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen nähnyt, Tohver!"
Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! — — — Tohverilla itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin. Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. — — — Sentähden ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista, joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin "saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. — — —
"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne puolesta ole kumpainenkaan — ette talonpoika ettekä moision omistaja", puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan kiittää eikä laittaa — — — Ettekö voisi minulle nyt lähemmin selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?"
Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan oveen päin, vaan vielä seinillekin.