"Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa.
Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä katseellaan silmäili äitiä.
"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän.
"No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin hyvällä kuin pahalla tuulella.
Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein rauhallisesti pistää piippuunsa.
"Te olette minun viholliseni — te molemmat!" huudahti hän vihdoin vihaisesti.
Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu, niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.
"Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä, parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit."
"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. Minä olen tässä talossa käskijä — minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei minun sanojani kuulla, niin, — niin näytän, kuka on käskijä! — — — Te olette molemmat minun viholliseni!"
Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime lauvantai-iltana.