"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle moision palvelijalle."
"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä", lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle. "Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää lepäämään, Tohver!"
Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan. Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita, jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen, jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja — ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai, Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa muodossa — — —
Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä sydäntä lähimmäistään kohtaan?
Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut käydä levolle.
6.
KUBJA-PRITSIN PETTYMYS.
Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.
Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären. Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se näytti olevankin Mihkelin mieleen.
Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.