"Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!"
"Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat ja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei ihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen saa toista halveksia — se on synti. — — — Jos uskallan pyytää teitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille varalle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin porvarillisessa perheessä. — — — Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin ja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee olemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat vallitsemaan — minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista kasvatusta."
"Eikä kristillistä?"
"Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?"
"Minua on toisin opetettu, paronitar."
"Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!"
"Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies."
Dorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen pitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa.
"Teidän isänne on aatelismies?" toisti hän hitaasti. "Teidän passissanne ei puhuta siitä mitään."
"Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti, kun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa kansalaisoikeudet."