Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.
Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä, joka vaati hyvitystä.
Ja lopuksi — hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!
Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään, sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja. Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta nousi raskas huokaus.
"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä, "to-todellakin!"
Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.
"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.
Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.
Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri. Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.
Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann kuitenkaan ollut valmistunut.