T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla. Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa, ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa. Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan "Svjetiä" lukiessaan oli ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta, kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja — he muuttuivat heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan — lastenhoitaja.
Eräänä tuorstai-iltana toukokuun loppupuolella, jolloin Andrei Petrowitschia kohtasi se odottamaton kunnia, että Riesemannin tyttäret olivat veljineen ja vieraineen itse saapuneet häntä asemalle vastaanottamaan, tarjosi V:n asema tavallista eloisamman kuvan. Asemasillalla käveli suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä muodinmukaisesti kammattuja nuoria neitosia vaaleissa kesäpuvuissa, nuoria herroja valkoisine hattuineen tahi kirjavine urheilulakkeineen, viikset ylöspäin kierrettyinä ja kiilloitetut kepit kädessä, ja vielä lisäksi useammanikäisiä alaikäisiä nuoria tyttöjä lyhyine päällystakkeineen ja lyhyempine ja pitempine palmikoineen, joita useammanväriset nauhat koristivat, ja lopuksi nuorempia ja vanhempia poikasia, joista toiset olivat koululaisten puvussa, toiset taasen olivat puetut ohuisiin valkeisiin kesävaatteisiin. Vanhempaa herrasväkeä oli verrattain vähän saapuvilla, he nauttivat kotona kauniissa puutarhoissaan lämpimästä, ihanasta kesäillasta.
Andrei Petrowitsch Kurbatow oli pari päivää takaperin kirjoittanut saapuvansa tämäniltaisessa junassa perille. Herra Riesemann lähetti hänelle kyytimiehen "sharabaneilla" vastaan asemalle. Että Riesemannin herrasväestä, joka parhaillaan vietti vieraiden kera hauskasti neiti Stellan syntymäpäivää, kukaan ei tahtonut mennä itse noutamaan Eberhardin tulevaa opettajaa asemalta, oli aivan luonnollista. Tämä ei ollut Eberhardille itselleenkään mieluista, sillä ensinnäkin tunsi hän kaikkia opettajia, parastakin, kohtaan erikoista vastenmielisyyttä, ja toiseksi oli opettaja, jonka piti tulla hänen kesäistä loma-aikaansa häiritsemään, ja jota hän tämän vuoksi sydämensä pohjasta ennakkoluuloisesti vihasi, ainoastaan köyhä venäläinen ylioppilas, jota hän, rikkaan tehtailijan poika, voi alentua pitämään ainoastaan palvelijan veroisena. Vaan äkkiä huudahti neiti Stella, joka oli tänään kauniin sulhasensa rinnalla erittäin hyvällä tuulella:
"Lapset, lähtekäämme asemalle herra Kurbatowia vastaanottamaan! Agathe-täti kirjoittaa Pietarista, että hän kaikesta huolimatta on jotenkin hauska ihminen."
Mitä neiti Stella sanoilla "huolimatta kaikesta" tarkoitti, jätti hän toisille selittämättä, kun hänen ehdotukseensa heti suostuttiin. Ensimäisenä tietysti herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena täyttää empimättä suloisen morsiamensa pienimmätkin toivomukset, sitten Heinrich Bergmann, joka itse oli ylioppilas ja sentähden halusi uteliaana oppia tuntemaan pietarilaista toveriaan, jota Stella oli sanonut hauskaksi ihmiseksi; pari nuorta neitoa ja eräs herra vierasten joukosta suostuivat lähtemään kävelymatkalle, ja Eberhard päätti, asiaa filosofillisesti punniten: mitä aikaisemmin näet vihollisesi, sitä pikemmin voit hänelle hampaitasi näyttää, lähteä mukaan. — Ainoa vastahakoinen oli neiti Rita Riesemann, jonka huulet venyivät pitkiksi ja nuhtelevasti katsoen sisartaan silmiin, lausui terävällä, pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle niin ominainen:
"Mutta ajattelehan toki, mitä tämä ihminen rupeaa itsestään ajattelemaan, jos me lähdemme häntä vastaanottamaan! Mehän saatamme hänet aivan itserakkaaksi!"
"Mitä joutavia", vastasi Stella, "hänhän saa aina asua meidän kanssamme yhdessä, meidän kanssamme yhdessä syödä, meidän kanssamme yhdessä vieraissa käydä. Ja lopuksi: hän on ylioppilas, kuten Agathe-täti kirjoittaa, hyvästä perheestä, vaikka köyhä."
"Ja voihan hän ajaa vankkureissa yksin kotiin, sillaikaa kun me palaamme jalan takaisin", lisäsi herra Göbler.
Rita katsoi tutkivasti Heinrich Bergmannia, ihailijaansa; tämä näkyi olevan kahdella päällä, kierteli hetken ylähuulessaan esiinpuhkeavia viiksenalkuja, työnsi viheriäisen ylioppilaslakkinsa, jota hän nyt kantoi päällyksettä, toiselle korvalleen ja lausui pitkäveteisellä, ylpeän huolettomalla äänellään:
"Tuleehan toki tietää, kenen kanssa on tekemisissä, ja ellei hän tiedä, niin kyllä me tiedämme."