"Mutta meidän tulee ainakin kysyä, mitä äiti asiasta ajattelee", tiuskasi Rita, nyt kuitenkin jo myöntyväisempänä. Vaan Stella oli jo lähtenyt Oswald Göblerin käsivarteen nojaten liikkeelle ja muut tekivät heidän jäljessään samoin, niin ettei neiti Ritalla, joka muuten olikin kävelyretken puolella, jäänyt muu neuvoksi kuin lähteä ylioppilaansa kanssa seuraamaan seuruetta.
Nyt kävelivät he asemasillalla edestakaisin ja kuluttivat tuttaviaan tervehtiessä ja tuntemattomampia tarkastellessa ja arvostellessa, vilkkaasti, sisällöttömästi keskustellen aikaansa. Kellon soitto oli jo ilmoittanut junan lähteneen edelliseltä asemalta, merkkilauta oli laskettu alas.
Stella Riesemannin tuli tänään todella olla hauskalla tuulella, siksi hän, — joka sisareensa verraten oli muuten ujo, totinen, melkeinpä ikävä, huudahti äkkiä vallattomasti nauraen:
"Lapset, kuka tahtoo lyödä kanssani vetoa? Minä väitän, että hän on tummaverinen!"
"Kuka niin?" kysyi Göbler.
"Andrei Petrowitsch luonnollisesti!"
"Eberhardin tuleva opettajako?"
"Niin."
"Mutta Stella, mitä meillä on sellaisen ihmisen tukan kanssa tekemistä", kaikui Ritan ääni ikäänkuin pienen ratsupiiskan läimäys. "Sinä näyt tuntevan aivan erityistä mielenkiintoa häntä kohtaan."
"Niin teenkin", nauroi Stella. "Tietäkää, että minä olen kyllästynyt kaikkiin niihin kasvoihin, joita me täällä joka päivä näemme, näihin jokapäiväisiin kasvoihin — tähän saakka!" Hän osotti etusormellaan kurkkuaan. "Minä olen kyllästynyt teitä kaikkia — suokaa anteeksi — katselemaan!"