"Maailmassa löytyy paljon asioita, joita kaikki ihmiset eivät ole vielä kuulleet."
"Mutta minne joutuu silloin keskinäinen kunnioitus, arvonanto?" huudahti rouva Göbler, jonka lihavat posket tulivat aivan punaisiksi. "Mihin joutuu opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen? Mitä ajattelee oppilas opettajasta, jota hän sinuttelee niinkuin veljeään, palvelijoitaan tahi kylän poikia, samalla kun toiselta puolen on hyvin kummallista, ainakin minusta, että vieras ihminen, joka tänään ensi kerran saapuu taloon, heti sinuttelee suurta poikaani. Eberhardhan on, ellen erehdy, jo kolmentoista vanha?!"
"Opettajan auktoriteetti ei perustu teitittelemiseen, vaan hänen kykeneväisyyteensä", ärsytti Stella sydämestään riemuiten edelleen. "Voiko Eberhard tahi muut samanlaiset tuntea kunnioitusta kaikkia niitä opettajia kohtaan, joita he teitittelevät? Jospa tietäisitte, kuinka he heille nauravat ja millaisia kunnioitettavia pilkkanimiä he näille antavat! Herra Kurbatow tahtoo kasvattaa oppilastaan veljenään; se on hänen kasvatustapansa ja minun mielestäni ainoa oikea kasvatustapa."
"Minä en pidä siitä!" Ja rouva Göbler pudisti niin kovasti päätään, että hänen lihavat poskensa heiluivat.
"Enkä minäkään!" toisti rouva Riesemann, pudistaen kuitenkin päätään vähemmän äkäisesti, sillä hänen äidinsydämelleen ei oikeastaan ollut lainkaan vastenmielistä, että uusi opettaja tahtoi olla hänen lapsensa "veli ja ystävä", mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut olla ollenkaan "ankara."
"Jos se on sinunkin mielipiteesi, armas Betty, niin tee sellaisesta epäjärjestyksestä heti alussa loppu", lausui kunnioitettava rouva Göbler, kääntäen tulipunaiset kasvonsa suuttuneen kostonjumalan tavoin tulevan miniänsä puoleen.
"Tahdon puhua mieheni kanssa", vastasi rouva Riesemann.
"Voithan tehdä sen itsekin", huomautti rouva Göbler.
Eroavaisuus rouva Riesemannin ja rouva Göblerin luonteiden välillä olikin siinä, että rouva Riesemann tahtoi aina "puhua miehensä kanssa" kun tuli jotakin päättää ja tehdä, kun taas rouva Göbler kotonaan päätti "itse", mitä oli tehtävä. He olivat kaksi suurta vastakohtaa: toisella puolen täydellinen epäitsenäisyys, ainainen alistuminen, neuvotteleminen, toisella puolen jyrkkä itsetietoisuus, tahdon lujuus, käskemishalu ja rajaton ylpeys. Viimeksimainitun ominaisuuden huomasi jokainen, joka loi ainoankaan katseen rouva Göblerin käskeviin kasvoihin, joka pani merkille, miten hän istui tuolillaan, millaisin silmäyksin hän katseli ympärilleen, ja jonka korva oli kyllin terävä huomaamaan hänen äänensä sointua ja siinä kuuluvaa terästä.
Andrei Petrowitsch ja Eberhard lähestyivät sillä välin parveketta, jossa vanhemmat herrat olivat kahden pöydän ääressä lopettaneet preferanssipelinsä. He istuivat sikaarit hampaissa punssilasien ääressä ja väittelivät kiivaasti pelin johdosta, jolloin kukin teki leikillisesti pilaa toisten pelissä tekemistä erehdyksistä ja häviöistä. Joka näki ja kuuli heitä etäämmältä, tuntematta väittelyn aihetta, saattoi luulla, että heillä oli tärkeitäkin tehtäviä ratkaistavanaan; niin vakavat olivat heidän kasvonsa ja niin vilkkaat heidän kädenliikkeensä. Hermostuneiden äänien yli kuului heikosti kähisevä, hiljemmin puhuessa ärisevä bassoääni, jonka rasvaisen, puserretun kaiun Andrei Petrowitsch muutamia hetkiä sitten oli kuullut, Eberhardin tahtoessa viedä hänet ensi kerran herra Riesemannin luo.