"Se on ainoastaan syntymämerkki — suokaa anteeksi!" lausui hän äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."
Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.
Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle, vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle jonkun pintapuolisen sanan.
Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus, vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin, vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen, kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen, joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti, siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias — seuransakin nähden.
Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin. Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä, kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä, saattaa itsensä parempaan valoon.
"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle. Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies, joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten mitätön pannusepän sälli — sanon Teille, mitätön pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, — tiedättekö, kandidaatti herra, — pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten rinnalla se on vielä mitätön — mutta — teidän pitää se kerran itse nähdä, — ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen, että se — niin sanoakseni — kukoistaa, ja mitä minun toimintaani ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren tehtaan… Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä ja kaukonäköisyyttä — sanalla sanoen — liikeneroa. Kaukonäköinen liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko valetta?"
"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se voisi tapahtua?"
"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella ratsastaen, tahi rattailla ajaen — minulla on niitä kolme eikä tie ole pitkä — ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."
"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"
"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut… Minun höyrypannuni ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista, Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan Mustanmeren rannoilla, Siperiassa — kaikkialla."