Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä, joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:
"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."
"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän) — 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo, voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.
"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow. "Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."
"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla, vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja pyrkivää ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää, — pienikin, terävä pää… Asianlaita oli seuraava, kandidaatti herra… Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti, yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko, turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä —"
"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.
"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies. Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun, — Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!
"Mutta jos Te, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras palkollinen?"
"Minä?… No niin… olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta… tiedättehän — oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa nojaan. Autuas appeni, — Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon! — oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi. Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä, joka kävi kiinni asioihin isännän kädellä, lujalla, ankaralla, rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen, joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja auttajakseen ahdingossa…"
Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein, oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä kokoonpuristetut.