"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch lopuksi.
"Mistä sen tiedätte?"
"En tiedä, — arvelen vaan niin."
"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."
"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"
"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."
"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan työpajastanne?"
"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."
Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi, että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan, niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen kylmän, tunteettoman elukan eteen…
He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen Kurbatowista — seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään sanomista.