Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät — pojat ja tytöt — pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.
Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista kyllikseen ja paennut pesäänsä, — aikaisemmin kuin kukaan muu ja kellekään hyvää yötä toivottamatta.
III
Andrei Petrowitschin pedagoginen toiminta Riesemannin talossa alkoi kaikella muulla kuin toivorikkaalla tavalla, ainakin oppilaan isän mielestä. Se toiminta nimittäin ei näyttänyt ollenkaan alkavan. Herra Martin Riesemannin piti päätään pudistaen ja kulmiaan rypistäen tunnustaa itselleen, että hän oli kuvitellut mielessään opettajan aivan toisenlaiseksi, opettajaksi, joka ohjaisi laiskaa oppilasta lyhyessä ajassa suurin askelin eteenpäin, saattaisi hänet onnellisesti karien läpi ehtoja kuulusteltaessa.
Sen sijaan, että olisi heti maanantai-aamuna ryhtynyt antamaan pojalle säännöllisesti oppitunteja, läksi herra Kurbatow Eberhardin kera kaikessa rauhassa kävelemään; molemmat tulivat päivälliseksi takaisin nälkäisinä kuin sudet sekä läksivät taasen heti päivällisen jälkeen liikkeelle ja saapuivat samallaisessa tilassa takaisin illalliseksi. Tämä tapahtui toisena ja kolmantenakin päivänä. Sitten alkoivat kyllä oppitunnit niitä varten määrätyssä ja jo kauvan sitten valmiiksijärjestetyssä huoneessa, mutta ne olivat niin lyhyet, se on, niitä oli niin vähän, että oppilas ei, herra Riesemannin arvelun mukaan, ehtinyt edes kirjoja haistelemaankaan. Ja kaikki pitkät iltapäivät käytettiin taasenkin kävelyyn kentillä, niityillä ja metsässä, ilman että pojalle olisi jäänyt aikaa valmistautua seuraavan päivän oppituntia varten, jos hän yleensä saikaan minkäänlaisia läksyjä, — joka oli hyvin epäiltävää. Ja tämä laiskotteleminen jatkui päivästä päivään ja näytti jatkuvan yhä edelleenkin.
Oppilas luonnollisesti oli tällaiseen opetukseen erittäin tyytyväinen. Tämä tyytyväisyys loisti hänen silmistään, punaisista ja terveistä poskistaan ja ilmeni hänen käytöksessään opettajaa kohtaan. Eberhard Riesemann ja Andrei Petrowitsch tulivat pian hyviksi tovereiksi, ja tämä toveruus muuttui pian ystävyydeksi, keskinäiseksi sydämelliseksi ystävyydeksi. Eberhard Riesemann, joka oli vastaanottanut tämän opettajan, joka tuli hänen kesäistä loma-aikaansa pilaamaan, laiskan oppilaan vihalla, joka oli päättänyt tehdä hänen elämänsä niin rasittavaksi kuin mahdollista ja joka kaiken tämän lisäksi oli tahtonut pitää vierasta ylioppilasta ainoastaan köyhän palvelijan arvoisena, jonka kanssa hän, rikkaan tehtailijan poikana, voi ainoastaan alentuen seurustella, sama Eberhard Riesemann, joka piti jokaista opettajaa synnynnäisenä vihamiehenään, hän oli parin viikon kuluttua toveriinsa huomattavasti kiintynyt, oli aina hänen seurassaan, puhui Andrei Petrowitschista suurimmalla kunnioituksella, ja kun nämät eroittamattomat toverit nähtiin jonnekin menevän, olivat oppilaan silmät aina opettajan huuliin kiinnitetyt — Eberhard Riesemann ei katsonut enää köyhän palkatun ylioppilaan puoleen alas, vaan hän katseli tämän puoleen ylös.
Kun rouva Riesemannin tunteet näiden seikkojen johdosta olivat jakaantuneet — hän riemuitsi sydämestään, että opettaja ei ollut hänen pojalleen ankara, kun hän toiselta puolen taasen oli huolissaan Eberhardin edistymisestä, muuttui herra Riesemannin mieli aikaa myöten yhä tuskallisemmaksi. Hänelle oli hyvin vaikeata pitää Kurbatowille antamansa lupaus, olla kokonaan sekaantumatta hänen toimintaansa. Hän päätti vihdoin ottaa asiasta kautta rantain lähempää selkoa, vaikka tämä askel olikin hänen lupaustaan vastaan. Herra Riesemann otti poikansa eräänä päivänä tutkittavakseen.
"Kuulehan poika, sinähän et opi ensinkään mitään", alkoi hän.
"Kuinka niin?" vastasi poika. "Minä opin joka päivä."
"Mutta minä en näe milloinkaan sinulla kirjoja kädessä, vaan kyllä puuhaavan kaikellaisia muita asioita, jotka eivät kuulu sinun tutkintoosi. Ja milloin sinä ylipäänsä opit, kun kiertelet kaiket päivät metsässä."