"Enhän kulje koskaan yksin, Andrei Petrowitsch on kanssani."
"Se ei muuta ollenkaan asiaa. Minä tahdon saada tietää, milloin sinä opit."
"Opin kaikkialla", lausui poika, nähtävästi kummastellen isän kysymyksiä. "Opin kotona ja opin silloin, kun olen Andrei Petrowitschin kanssa metsässä, joen rannalla tahi kylässä. Andrei Petrowitsch opettaa minua kaikkialla. Andrei Petrowitsch kysyy, minä vastaan ja selitän."
Herra Riesemannin lihavilla, punaisilla kasvoilla kuvastui suuri kummastus.
"Mutta mitä oppimista, mitä opettamista se sitten on, — metsässä, joen rannalla ja kylässä!", huusi hän. "Sehän ei ole mitään työntekoa vaan leikkimistä!"
"En tiedä", lausui Eberhard iloisen näköisenä ja vilkkaasti, "mutta minä opin sillä tavoin paljon mieluummin!"
"Sen minäkin uskon", nauroi herra Riesemann pilkallisesti. "Laiskotteleminen ja leikkiminen on sinua aina paljon miellyttänyt! Mutta tahtoisin tietää, mitä sinun mieleesi sillä tavoin jää ja mitä sinä tiedät syksyllä tutkinnossa."
"Tiedätkö, isä", vastasi poika vakavana ja lämpimästi. "Siten oppiessani jää minulle kaikki niin hyvin mieleen, paljon paremmin kuin luulisikaan, eivätkä kirjatkaan ole enään niin — niin ikäviä…"
"Sehän on luonnollista, kun otat niitä niin harvoin käsiisi!"
"Mutta Andrei Petrowitsch tietää kaikki ulkoa ja opettaa muististaan aivan samaa, mitä kirjoissakin on! Lukea kirjoista, oppia yksinomaan kirjoista — tiedätkö, isä, se on hirmuisen ikävää, enkä minä saa niistä mitään selvää. Mutta Andrei Petrowitsch puhuu muististaan ja selittää, mitä hän puhuu, ja se on paljon hauskempaa. Ja hän kyselee niin usein ja niin erikoisella tavalla sitä, mitä hän on opettanut, että se ei koskaan mene mielestä… Isä, voit uskoa, että Andrei Petrowitsch opettaa hyvin!"