Herra Riesemann pudisti päätään, pudisti yhä uudelleen päätään. Jos hän olisi voinut olla aivan varma siitä, että poika tällä kummallisella tavalla, nimittäin leikkien, todella oppi jotakin, olisi hän pian hyväksynyt Kurbatowin opetustavan. Mutta Eberhard voi myöskin laiskan oppilaan tavoin valehdella, ainakin liioitella. Siksi hän päätti ruveta salaisesti ottamaan selvää Andrei Petrowitschin opetustavasta ja sitten sopivassa tilaisuudessa, kun hätä siihen pakottaisi, lupauksestaan huolimatta, astua isän ja palkanmaksajan auktoriteetilla väliin.
"Teititteletkö jälleen herra Kurbatowia, niinkuin käskin?", kysyi isä Riesemann, hetkisen mietteissään oltuaan.
Eberhard punastui, katseli maahan ja vaikeni. Hän tiesi kyllä, mitä merkitsi tehdä isän tahtoa vastaan!
"En", vastasi hän vihdoin, kun isä oli toistanut ankarampana kysymyksensä.
"Miksi et?"
"En — en — voi…"
"Et voi? Mitä se merkitsee?"
Poika seisoi pää alaspäin painuneena, hänen sormensa nyppivät rauhattomina vyötä.
"Andrei Petrowitsch on jo niin hyvä ystäväni… ja — ja minä pahoittaisin hänen mieltään, jos teitittelisin häntä — siksi — —"
"No, siksi —?"