"Pane mieleesi, mitä sinulle vielä sanon, Eberhard. Saat sinutella herra Kurbatowia niin paljon kuin tahdot, kun olette kahden kesken, kun teitä ei kukaan kuule. Mutta kun meillä on vieraita, tahi kun me kaikki olemme koossa pöydän ääressä, minä, äitisi ja sisaresi, älä silloin käytä tätä sanaa! Voithan sinä aivan hyvin, kun herra Kurbatow sinulle puhuu toisten kuullen, vastata hänelle käyttämättä 'sinä' sanaa… Ymmärrätkö?"
Poika ymmärsi kyllä. Hän oli alkanut jo käyttää tätä viekkautta hädän pakosta, josta seurasikin, että herra Riesemannin täytyi tänään kysyä, teititteleekö Eberhard nyt opettajaansa, annettuaan käskynsä heti Kurbatowin tulon jälkeen. Eberhard oli ruokapöydässä ja yleensä vanhempien kuullen huolellisesti karttanut Andrei Petrowitschin kanssa keskustellessaan ottamasta suuhunsa tätä kiellettyä sanaa, ja milloin hän ei ollut voinut siten kiertää, oli hän mieluummin vaiennut. Hänen tuli nyt isän käskystä edelleen näytellä vanhaa osaansa.
"Kyllä ymmärrän, isä", vastasi hän ja pujahti ulos ovesta.
Kun herra Riesemann seuraavana päivänä näki, että Andrei Petrowitsch ei tahtonut muuttaa huolettomuutta ja laiskuutta kehittävää opetustapaansa, että hän piti Eberhardia mahdollisimman vähän huoneeseen ja kirjojen ääreen sidottuna, vaan vietti aikaansa sitä enemmän vapaassa ulkoilmassa, päätti hän ensin ottaa diplomaattisen rauhallisena ja huolellisena lähempää selvää asiasta.
"No, rakas Andrei Petrowitsch", alkoi hän eräänä päivänä, kuten näytti, hyvin hyvällä tuulella, "minkä käsityksen olette saaneet oppilaastanne?"
"Tyydyttävän käsityksen", vastasi Kurbatow.
"Luuletteko hänen edistyvän?"
"En sitä ainoastaan luule, vaan näen sen."
"Mutta eikö hän lue liian vähän. Eikö hän kuluta liian paljon aikaa turhaan?"
"Ei."