"Te ette huomaa hänessä laiskuutta eikä huolimattomuutta."
"En, huomaan hänessä opinhalua."
"Eikä lyhytjärkisyyttä, kovaa päätä —?"
"Teidän poikanne ei ole erittäin lahjakas, herra Riesemann, hänen päänsä ei ole aivan paras, erittäinkään käsittämään muutamia aineita, hänen muistinsa ei myöskään ole kaikkien paras, hän on keskinkertainen oppilas, herra Riesemann, niinkuin suurin osa yleensä on."
"Mutta hänen opettajansa syyttävät häntä juuri laiskuudesta ja huolimattomuudesta ja väittävät ihan päin vastoin kuin te, että hän on hyvä päinen ja erittäin kyvykäs."
Viimeisen lauseen valehteli herra Martin Riesemann. Eberhardin suuria kykyjä ei ollut vielä yksikään opettaja kiittänyt, sitä todisti pojan isä herra Martin Riesemannin suun kautta, sillä tämä isä toivoi, että pojalla olisi suuria henkisiä kykyjä.
"Saattaa olla", vastasi Andrei Petrowitsch, "minun arvosteluni oppilaastani on se, jonka teille lausuin."
"Mutta luulette kuitenkin voivanne auttaa häntä eteenpäin?"
"Luulen. Tiedättehän, että lupasin vastata siitä."
Herra Riesemann loi Andrei Petrowitschin rokonarpisiin kasvoihin pitkän, tutkivan katseen, ja tahtomattaan valtasi hänen mielensä rauhoittava tunne, luottava usko.