"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee työtä, ei tee syntiä."
Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän valmisteihinsa.
Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.
Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan. Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan, nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä, erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen — hän oli pakoitettu ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta, parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin…
Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.
Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä, laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia, kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.
"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein tehneet?"
"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."
"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"
"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia, vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin, valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä — jos asia niin vaatii, pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."