Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä. Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti, hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.
Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut, sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen vaikenemisestaan.
Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä, johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä, niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.
Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.
Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.
Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista, käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan — aivan samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus, joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo, millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä, näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen! Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten sydän aina lämpeni.
Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen, huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt. Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin — ylpeitä. Andrei Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin naisten — ahkeruutta.
Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.
Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa, sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin, ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä. Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa työssä…
"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen: