"Makuasia, armas Rita", nauroi neiti Stella, "tiedänhän, että sinä arvostelet ihmisiä heidän vaatteidensa mukaan ja pidät kykyä yleensä jokseenkin tarpeettomana asiana."
Väittelyn lopetti junan tulo asemalle. Asemakellon kimeä ääni esti neiti Ritan vastauksen kuulumasta. Konduktöörit hyppäsivät vaununsillalta maahan ja avasivat vaunujen ovet; vaunujen ikkunoista katsoi usea pölystynyt matkustaja ulos; maahanastujoita oli ainoastaan vähän.
Riesemannin seurue piti silmällä toisen luokan vaunuja; ainoastaan Henrik Bergmann ei sitä tehnyt; hän näet odotti Andrei Petrowitsch Kurbatowin astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta, — ja hän oli oikeassa. Kesti kyllä kauvan, ennenkuin näkyviin tuli sellainen henkilö, jonka hän voi ylioppilaspuvustaan päättää Eberhardin tulevaksi opettajaksi, sillä tällä oli suuri ja raskas matka-arkku vaunun oven ja eteisen portaiden väliltä ulos kiskottavana ja alas kannettavana; mutta koska tämä oli ainoa ylioppilas, joka ylipäänsä astui ulos junasta, niin ei voinut olla epäilystäkään, että raskaan matka-arkun omistaja oli Andrei Petrowitsch.
Hänen vastassaolijoidensa kesken syntyi tärkeä neuvottelu siitä, tuleeko heidän lähestyä häntä kaikkien yhdessä, vai olisiko se annettava yksin herrojen ja Eberhardin tehtäväksi. Mutta ennenkuin tästä ehdittiin päättää, astui vieras ylioppilas, asetettuaan matka-arkkunsa asemasillalle, Eberhardin luo, joka kantoi realikoululaisten lakkia, ja kysyi saksaksi, murtaen heikosti venäjäksi: "Ettekö ole tehtailija Riesemannin poika?"
Poika kohotti ihmetellen silmänsä ja vastasi myöntäen.
"Sepä on hauskaa", lausui vieras tämän jälkeen venäjäksi ja ojensi ystävällisesti kätensä. "Olen Andrei Petrowitsch, tuleva toverisi ja ystäväsi. Puhuessasi minulle sinuttele minua, kuten minäkin sinulle teen. Ja nyt näytä minulle, missä ovat vankkurit, joille voin asettaa matka-arkkuni; ellei tie ole pitkä etkä sinä ole väsynyt, lähdemme jalan kotiin."
Eberhard ei tietänyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän oli tulevan opettajansa tervehdyksestä niin hämmästynyt, ettei huomannut vastata mitään ja katseli neuvoa ja apua odottavan näköisenä sisariaan ja näiden vieraita, jotka seisoivat jonkun matkan päässä.
"Etkö olekaan yksinäsi?" kysyi Andrei Petrowitsch, joka loi katseensa samaan suuntaan kuin poikakin, jonka jälkeen seurue astui Stellan johdolla lähemmäksi. "Kuten näen, on sinulla paljon tovereita", lisäsi hän nauraen ja astui, ottaen lakkinsa päästään reippain askelin neitoja ja herroja kohti.
Mies, joka esitteli itsensä Riesemannin neidoille ja herroille, teki Stellan vedon voittajaksi, sillä Andrei Petrowitschilla oli mustanruskea tukka, joka ohimoilta jo oli harmaantunut, ja samallainen täysiparta, jossa samoin siellä täällä näkyi harmaita suortuvia. Mutta Henrik Bergmannin kuvaus hänestä oli muuten vaan vähäisessä määrässä sattuva. Herra Kurbatowin hiukset olivat lyhyiksi leikatut, hänen tiheä partansa ympyriäiseksi ajettu, hänen vaatteensa kyllä kuluneet ja vaalenneet, vaan eivät likaiset ja paikatut, paitaa ei hän myöskään kantanut housujen päällä, vaan univormun alta, jonka hän oli viskannut irralleen hartioille, näkyi valkea liinainen vormutakki. Ainoastaan hänen lakkiansa vastaan saattoi vaativaisemmalla katsojalla olla muistuttamisen aihetta; aurinko, sade ja tuuli olivat jo aikoja sitten hävittäneet sen alkuperäisen värin ja antaneet sille muodon ja värin, jolla ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä alkuperäisen kanssa.
Uteliaimmin katseli vierasta Stella ja teki sen huomion, että Andrei Petrowitsch oli ruma mies. Hänen kellertävänkalpeat kasvonsa olivat rokonarpien peittämät, hänen paksuhuulinen suunsa leveä, hänen suuri nenänsä tylppä; mutta vilkkaissa ja päivänpaahtamissa kasvoissa oli hänellä mustat, suuret silmät, joilla hän katseli kaikkia niin rauhallisesti ja tutkivasti, niin luottavasti ja luottamusta vaativasti. Andrei Petrowitschin keskikokoinen, tukeva vartalo oli moitteeton, hänen käyntinsä vapaa ja varma. Sitä vastoin herätti katkeraa huomiota, kun hän ojensi oikean kätensä tervehtiäksensä; Rita neiti hypähti hämmästyksestä kiljahtaen taaksepäin ja Stellakin otti käden ainoastaan vastahakoisesti vastaan.